Olen ollut onnellinen. Mentiin naimisiin, töissä sujuu mukavasti ja vaikka lapset joka päivä jostain kitiseekin ja keskenään riitelee, niin jotenkin helpossa iässä molemmat. Tai no ei ehkä 2v:n uhmaa helpoksi voi luonnehtia mutta iipu on muuten niin omatoiminen ja iso tyttö jo, ei mikään pieni vauva enää. Kaikinpuolin siis elämä sujuu niin kivasti että olo on ollut turvallinen ja onnellinen. Mutta sitten se iskee, syyllisyys. Unina lähinnä. Kaipa ne jostain haudatusta syyllisyydestä ja ahdistuksesta kumpuaa, mistäs muualtakaan?
Eräänä yönä synnytin joka kuukausi epämääräisen isohkon verilimaklöntin. Lääkärille ihmettelin joka tyynesti totesi että juu ne on epämuodostuneita sikiöitä, hyvä kun tulevat itsestään ulos. Toisena yönä pitelin pientä täydellistä tummatukkaista tyttöä sylissäni. Sitten kätilö tulee, repäisee lapsen sylistäni sanaakaan sanomatta ja kävelee pois. Sitten herään, ahdistun ja mietin että näinkö nopeasti olen päässyt yli vauvani kuolemasta. En ole tainnut päästä, miksi muuten näkisin yhtä ahdistavia unia.
Uusi raskaus olisi tervetullut. Tosin kunnolla en ole uskaltanut ajatella mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Varmaan lisää pelkoa ja ahdistusta.. toivottavasti myös tarkempaa vauvan voinnin seurantaa.
Vielä ei ole tärpännyt ja vaikka ajoittain vauvakuume vaivaa niin eipä tässä mikään kiire ole. Kaikki ajallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti